Olipas ruusuinen äitienpäivä, vaikka ihan omin käsin ne kotiin kannoinkin.
Tyttären kanssa oli jo vietetty pitkitettyä äitienpäivää eli kokonaista kolme vuorokautta kahdenkeskistä stressitöntä laatuaikaa,jonka jälkeen
hänen piti palata omaan elämäänsä.Poika taas oli vasta noussut tautivuoteelta, joten en ehdottanutkaan mitään äitienpäivätapaamista.
Itse ajattelin,että taidan tulla kipeäksi ja olin suosiolla sopeutumassa taudinvastustusasentoon eli vaakaan hyvin tropattuna, kun puhelin soi.
Iäkäs ystäväni kadun alapäästä soitti ja kysyi kävelyseurakseen.Tiesin,ettei vauhti tule olemaan hirmuinen,joten lupauduin.
Lempeän lounatuulen puhaltaessa kiersimme rantoja myötäillen koko cityn ihaillen puhkeavaa,hennonvihreää puustoa ja pensaistoa,
kevätkukkia ja lintujen äänekästä iloa.
Yllättävin havainto oli kukkiva lemmikki!
Puolentoista tunnin ulkoilun jälkeen ystäväni esitti kahvikutsun ja sen tiimoilta vierähti toinen puolitoistatuntinen.
Siunattu rupeama kaikenkaikkiaan!
Ja kun vielä kannoin kotiin kymmenen suloista,täysin avautunutta,mutta hyvinvointista vaaleanpunaista ruusua, oli muistokin mahdollisesta
sairastumisesta pois pyyhkäisty!
Kyllä luonto ja hyvä seura lääkkeestä käyvät
uskoo
Normipirkko
