Täällä edelleen

On juhannuksen jälkeinen tiistaiaamu ja kello näyttää kuutta.
Olen herännyt klo 3.45  puhelimen ääneen (en omaani,se on aina öisin äänettömällä),hypännyt vuoteesta ja nähnyt tyttären sonnustautuneena kuin
naparetkelle. Selitys: on menossa avaamaan alaovea,kun hartaasti odotettu
henkilö on onnistunut pääsemään hengissä Pohjanlahden perukoilta Pirkanmaalle lähes koko yön autolla ajettuaan.

Kuluu tovi,kuluu kaksi,hissi kolahtaa,ketään ei kuulu,ei näy.
Keitän kahvit,aurinko nousee ja kultaa vastapäisen talon ikkunoita ja tekee pihakoivuista aivan ruskakoivujen näköisiä.
Siitä ihmeestä on otettava kuvia.
Siis siitä,että AURINKO PAISTAA.Kuinka moni on sitä ihmettä nähnyt aikoihin??

Aika kuluu. Oven avaus alhaalla venyy uskomattomiin mittoihin.Alan kehitellä murhateorioita tai ainakin uumoilla sairauskohtauksia.
En kuitenkaan pukeudu ja laskeudu viidennestä kerroksesta ensimmäiseen
katsomaan,koska epäilen muuta.
Ovat tietenkin menneet rantaan auringonnousua kuvaamaan ja ihailemaan.
Aika kuluu edelleen ja adrenaliinipitoisuus veressäni nousee.
Laitan viestejä vuoronperään kummankin kännykkään,kun en rohkene puhelulla häiritä ihmeellistä suviaamua auringon ihailuineen, ja ilmoitan kääntäväni seuraavaksi kylkeä .Sitä tosin helpottaisi,jos tietäisin,missä
mennään.Ei vastausta.

Kello 5.45 oveeni koputetaan ja tyttären bestiksen uninen olemus tiedustelee,missä tytär on?
Kerron,mitä tiedän eli havainnon karvahuppariin sonnustautuneesta lähtijästä eteisen oven suussa tasan kaksi tuntia sitten.
Bestis ratkaisee asian viisaammin kuin minä.Hän ottaa puhelun suoraan
kadonneelle ja viipyminen selittyy.
Auringonnousua ei ihaillakaan lähirannassa vaan viidenkymmenen kilometrin päässä maakunnan pääkaupungissa!

O tempora, o mores!

Kolme tuntia on kulunut.
Käännän kylkeä.
Hyvää yötä!
Puhelin on keksitty.