"Tiedän paikan armahan..."

Rakastan tätä kotia!

Laskin juuri,että minulla on lapsuudenkotini jälkeen menossa seitsemäs koti ja paikkakunta,jossa olen kirjoilla,kun tilapäisiä asumisia eri paikoissa ei lasketa.
Sovittiinpa kerran väestörekisterivirkailijan kanssa kohdallani merkinnästä: "Ei vakinaista asuinpaikkaa" ,tai jotain sinne päin,kun olin hyyryläisenä aviomieheni luona odottaessamme yhteisen osoitteen löytymistä.
Niin että kaikenlaista on nähty ja koettu,muttei onneksi vielä asunnottomuutta.

Tiedän,että on olemassa ihmisiä( tai oli ainakin joitakin aikoja sitten),jotka syntyvät ja kuolevat samoilla sijoilla,eivät naapuripitäjää pidemmällä
matkustele,ja ovat elämäänsä tyytyväisiä,mutta omalle kohdalle sellaisen kuvitteleminenkin puistattaa.
Kyllä eri ilmansuunnissa asuminen erilaisia murteita puhuvien ihmisten keskellä on ollut avartavaa.
Tämän liikkuvuuteni(joka ei aina suinkaan ole johtunut vain omista intresseistä) ansiosta huomaan ymmärtäväni jopa Heli Laaksosen länsimurteella
kirjoitettuja runoja!

Pieni testi tähän lomaan siitä,miten hyvin se Sinulta sujuu:
 

                                                    ITÄSE IHMISE

                                          Kui hee ollenka mailmas pärjäävä?
                                          Hee jättävä syräme avame kynnysmato al,
                                          nii et tiäl saak näkky.
                                          Ei hee murhetu,
                                          ei hee hualetu,
                                          ei hee pelkkä,
                                          sanova vaa:

                                          Ee ku hyvvee matkoo vuan.
                                          Oot kuun valon kanssa kulun piällä. *)

                                          Mikä heit vaiva?
                                          Ei mee krymppy ottas syntyne oikke käsitet,
                                          et jolla o ain valop pääl.

                                          *) Rytköse Olavi näi sanos
 
                  
                                         ( Heli Laaksonen)
       

            
En nyt kaiva esille murrenäytteitä enempää,mutta myös  savokarjalan-,satakunnan-,"lapinmurtheen" ,,ja pääkaupunkiseudun "baabelinkielen" ymmärtäminen
ei tuota vaikeusia,kun sitä harjaantui eri määrän vuosia eri paikoissa kuuntelemaan.
Voi olla,että kun tyrväänmurteen salat ovat auenneet,on taas vaihdettava maisemaa!:)

Kaikissa paikoissa asumisissa on ollut puolensa,mutta parasta se,että siellä on aina ollut KOTI!
Kuten nyt täällä tämä.
Minulla on reissugeenit ja aika ajoin löydän itseni edelleenkin eri puolilta Suomenniemeä tai peräti sen ulkopuolelta,mutta tosiasia on aina,että:

"ON NIIN IHMEEN HYVÄ KOTIIN TULLA TAAS!"

Kotoisen lämpimin(suorastaan helteisin) terveisin

Normipirkko

Ps.Kuva ei kuvaa mitenkään minun kotiani,sillä reissugeenien vuoksi en juurikaan harrasta nykyään huonekasveja ja käsityötaitoinen en ole
ollutkaan. Siskontyttö lähetti tuon Carl Larssonin kortin ja eikö siitäkin välity  kodin tunnelma?

On se aika vuodesta...

On se aika vuodesta,jolloin tietyt runot nousevat mieleen.
Olen nimittäin ihminen,joka ei tule toimeen ilman runoja. Siis riippuvainen.
Kirjoitin joskus takavuosina: "Tarvitsen runoni kuin juoppo pullonsa."

Viimeisin pakkomielteeni on ollut säe,jonka löytymiseksi tein töitä! Valehtelematta kahlasin  useamman runokirjani lävitse runo runolta vain yhden
säkeen vuoksi.(En muistanut siitä muuta.Enkä tietenkään tekijää!)
Tiesin,että se on minulla jossakin ja  tulipa etsiskellessä  kahlattua muutama runo!

Olenkin niin niiden perään,että yksi runokirja kuuluu parin hartauskirjan  lisäksi "vessakirjastooni".Vm.minikirjastoa en ole nähnyt kuin siskoni
huushollissa ja Kirjanmuseossa.Siellä vessoissa on kirjahyllytkin!Vienkin mielelläni kaltaiseni kirja/runohullut sinne vierailemaan. Siis museoon.

Minulta puuttuu wc-kirjahylly toistaiseksi,mutta muutamalle kirjalle on aina tilaa,ja sieltähän se löytyi kaivattu säekin. Että olin iloinen sen löydettyäni! Saatoin nim.hyödyntää läheisen rantapolun varresta nappaamani kuvan  ja todeta sen myötä:

".. ON SE AIKA,KUN SARJARIMPI KUKKII.." *   

Runollista keskikesää kaikille!

*Hannu Mäkelä

Luppopäivä ja painoindeksi

Kesäiseen luppopäivän viettooni kuuluu vanhojen naistenlehtien selailu ja lueskelu.
(Voin toki täyttää ristikoita ja ratkoa sudokujakin niistä sen,minkä taidan.)
Istun korituoliin parvekkeelle,nostan jalat toiselle lehtipinon ollessa käden ulottuvilla ja nautiskelu voi alkaa.

Tänään silmiini sattui juttu rakastumisesta.
Se oli oikein asiantuntijan (professorimiehiä) käsialaa ja kertoi jo otsikossa totuuden,jonka varmaan kaikki tiedämme jo entuudestaan:
rakastuminen on tilapäinen hormonihäiriö.

Koko sivun laajuudelta professori pudotteli aiheesta faktoja,jotka tyynen rauhallisesti luin sen kummempia hätkähtämättä,kunnes
tutkimustieto yllätti: painoindeksin osuus ihastumisen leimahtamiseen!
(Jos vielä olet vapailla markkinoilla,muttet enää toivoisi olevasi niin laske painoindeksisi.
Sen pystyt tekemään verkossa oikealla hakusanalla eli painoindeksin laskeminen.)

Paras sellainen tässä tapauksessa on hieman yli 20. Se tarkoittaa professorimme mukaan sitä,että "pulleutta pidetään viehkompana luin
liiallista laihuutta." Jotain tällaista olisi voinut epäilläkin!
Jännittyneenä kävin laskutoimitukseen.
Tulos: 27 ja risat!

Noin hyvästä tuloksesta ilahtuneena ajattelin kohta hakea
toisen annoksen jäätelöä.
Onneksi sitä on vielä pakkasessa.

Vinkki: harrasta luppopäiviä,äläkä ylenkatso vanhoja naistenlehtiä!
Meillä täällä "Kardemummassa" niitä saa kirpparilta 20 centtiä kipale.

Ps.Kuva on terveellisemmän luppopäivän vietosta.(:
Niitäkin on harrastettava välillä.

Kiiruhda hitaasti

Kuka näin sanoi ja kenelle? En muista,ja tiedänkö edes,mutta sopii motokseni.
Olen nim.pökerryksissä kaikesta tapahtuneesta ja yli äyräiden pursuavista päivistä.
Ihan mukavaa on ollut,suorastaan nautinnollista,mutta ihminen tarvitsee LUPPOAIKAA!

Siteeraan tässä Eeva Kilpeä,joka eräässä lehtihaastattelussa sanoi:

"Iltapäivän mieluisin askare on loikoilu. No,silloin tällöin kevyt torkahdus.
Loikoillessa syntyy paljon ajatuksia ja yhteenvetoja elämästä.
Nykyään laiminlyödään ajattelemista.
Aina tehdään jotain tai lähdetään liikkeelle.
Minulle loikoilu sopii."

Tunnistan hänessä hengenheimolaisen.Ainakin tässä kohtaa.

"Dolce far niente",suloinen joutilaisuus,kuten italialaiset sanovat.
Joutilaisuus ei välttämättä ole laiskuutta tai johdu siitä.Uskon sen johtuvan pikemminkin siitä,että ihminen ei ole kone.
Paitsi että jatkuva suorittaminen uuvuttaa,se myös riistää tilan joltain tosi tärkeältä.
Nim.itsensä kuulemiselta ja kuuntelemiselta.
Siihen tarvitaan myös hiljaisuutta,joka ei taida olla yhtään muodissa.
Katsokaa vaikka kadulla vastaan tulevia tai junassa istuvia kanssaihmisiä: jos he eivät puhu kännykkään,niin heillä on korvalappustereot.
No,ehkä enemmistö nykyää junassa istuessaan pitää edessään läppäriä.
Yhtä kaikki.
Suurimmalta osalta jää näkemättä ohi kiitävä  luonto ja sen kauneus(junahan se kiitää,mutta ymmärtänette,mitä tarkoitan) ja kokematta oman vapaan tajunnanvirran seuraaminen. Kannatan laitteettomia päiviä. Jään katsomaan,milloin onnistun pitämään ensimmäisen?(Junassa kyllä pystyn siihen.)

Jatkuvan kiirehtimisen kanssa pääsee kyllä elämänsä loppuun (ja ehkä nopeammin kuin oli tarkoituskaan),mutta
saattaa viime metreillä havahtua ihmettelemään,missä se  elämä oikein olikaan ja nytkö se on ohitse?
Vaikuttaako saarnaamiselta? Se ei ollut tarkoitus,vaikka omaan kyllä lahjakkuutta siihenkin suuntaan.
Ehkä puolustelen itselleni aikomustani viettää jälleen luppopäivä,vaikkei edellistä ole varmaan viikkoakaan.(Tai sitten on. En pidä niin tarkkaa
lukua päivistä.Jatkuvasti on kuitenkin perjantai.Taaskin jo huomenna.)

Summa summarum: " Joskus pysähtyminen on ainoa keino päästä eteenpäin."

Aion pysähtyä nyt ja joskus myöhemmin palata kertomaan niistä pursuavista päivistä,joissa riittää sulattelemista pidemmäksikin aikaa.
Luppopäiviä täysinäisten lomaan toivottelee

Normipirkko