Havittelija

Huomasin taas havittelevani.

Ennen kuin kerron enempää, minun oli pakko selvittää itselleni, mitä teen, kun havittelen.
Ja vastauksenhan saa nykyään selville  tuotapikaa googlettamalla.
Sen mukaan minä havitellessani haluan, omin,tahdon,tavoittelen,ahnehdin,himoitsen ja kaipaan.
Aika lailla totta, paitsi omimaan en nyt pysty.

Minuun nim.iskee aika-ajoin omistamisen himo.
Ja pääsääntöisesti se kohdistuu toisen omaisuuteen.
Ja aina sattuu omistajana olemaan sama taho ja sellainen, jonka omaisuutta ei noin vain voi omia.

Paljastan lukijalle, että kyseessä on sama  juttu kuin taannoin talvells, vai oliko jo kevään puolta?
Silloinkin havittelin ja kirjoitinkin siitä.
Ja taaskin havittelen OMAKSENI KIRJAA, joka on yhteistä hyvää eli minulle vain lainattu, eikä lahjoitettu!

Nyt on kyseessä teos, jonka omaksi ja tyttären riemuksi lainasin kaupunkimme pääkirjastosta.
Se on "Sana-Maija" (omien sanojensa mukaan) Heli Laaksosen  pakinakirja Lähtisiks föli?
Ja koska suhteellisen sujuvasti ymmärrän tekstiä asuttuani muutaman vuoden tekijän lapsuudenmaisemissa läntisessä Suomessa, niin
sehän uppoaa minuun kuin kuuma veitsi voihin.
Se naurattaa ja itkettää, se tempaa mukaansa ja ihmetyttää, miten tuikitavallisista asioista voi kirjoittaa niin hauskasti.
No, Heli Laaksonen osaa.
Ellette usko, niin lukekaa! (Edellyttäen, ettette ole kotoisin joltain muulta laidalta Suomea, ettekä onnistuneet edes käypäläisinä asumaan
Vakka-Suomes.)

Kirja kuitenkin on palautettava oikealle omistajalleen, joten sen alennusmyyntiin tuloa, kirpparille tai antikvariaattiin jahkautumista,
lahjaksi saamista tai nuukudestaan luistamistaan jää odottamaan

Normipirkko

RUUSUJA, RUUSUJA, RUUSUJA..

Olipas ruusuinen äitienpäivä, vaikka ihan omin käsin ne kotiin kannoinkin.

Tyttären kanssa oli jo vietetty pitkitettyä äitienpäivää eli kokonaista kolme vuorokautta kahdenkeskistä stressitöntä laatuaikaa,jonka jälkeen
hänen piti palata omaan elämäänsä.Poika taas oli vasta noussut tautivuoteelta, joten en ehdottanutkaan mitään äitienpäivätapaamista.
Itse ajattelin,että taidan tulla kipeäksi ja olin suosiolla sopeutumassa taudinvastustusasentoon eli vaakaan hyvin tropattuna, kun puhelin soi.

Iäkäs ystäväni kadun alapäästä soitti ja kysyi kävelyseurakseen.Tiesin,ettei vauhti tule olemaan hirmuinen,joten lupauduin.
Lempeän lounatuulen puhaltaessa kiersimme rantoja myötäillen koko cityn ihaillen puhkeavaa,hennonvihreää puustoa ja pensaistoa,
kevätkukkia ja lintujen äänekästä iloa.
Yllättävin havainto oli kukkiva lemmikki!

Puolentoista tunnin ulkoilun jälkeen ystäväni esitti kahvikutsun ja sen tiimoilta vierähti toinen puolitoistatuntinen.
Siunattu rupeama kaikenkaikkiaan!
Ja kun vielä kannoin kotiin kymmenen suloista,täysin avautunutta,mutta hyvinvointista vaaleanpunaista ruusua, oli muistokin mahdollisesta
sairastumisesta pois pyyhkäisty!

Kyllä luonto ja hyvä seura lääkkeestä käyvät
uskoo

Normipirkko

Nuukuuden turha painolasti

Minulla oli täti,joka varsinkin kuolemansa jälkeen osoittautui kovin säästäväiseksi.
Kellarista löytyi luultavasti kaikkien hänen elämänsä aikana tilattujen lehtien kellastuneet vuosikerrat siististi niputettuina ja kaikki ylijääneetkin narunpätkät
siististi kerille käärittyinä kaikesta muusta säästetystä puhumattakaan.

Johduin ajattelemaan häntä ja mahdollista sukurasitusta,kun äidyin himoitsemaan itselleni juuri kirjastosta lainaamaani kirjaa.
Kirjaston kirjan tietenkin kiltisti palautan, mutta samaisen kirjan haluaisin omaan hyllykkööni omalla exlibriksellä varustettuna.

Siis mikä on ongelma?

Se,ettei yksikään antikvariaatti Suomessa ilmoittaudu kyseisen kirjan haltijaksi,jotta voisin sen mieluiten edulliseen hintaan itselleni tilata.
Virallinen kirjakauppataho pyytää kirjasta enemmän kuin 40 euroa ja nettikirjakaupatkin enemmän kuin 27 euroa + tietenkin postikulut päälle.
Tuollaiset summat kirjasta huimaavat meikäläistä,joka on tottunut löytämään kirja-aarteensa pikkurahalla hyvin varustetuilta kirpputoreilta!

Siis jäljelle jää kaksi vaihtoehtoa: on kuljettava kirpputoreilla silmät avoinna mitä kirjoihin tulee tai laitettava hattu kiertämään..

Himoitsemani kirjan kehotan lukemaan ja sen tehtyään miettimään,onko tällainen nuukuus tässä tapauksessa luettava hyväksi
vai huonoksi perimäksi?

Kirja-arvosteluihin en ole voinut luottaa,sillä siinä missä toinen haukkuu kirjan (ja melkein tekijänkin) lyttyyn, kertoo toinen saaneensa
hauskimmat hetkensä kirjan parissa.

Itselleni on käynyt jälkimmäisen tavoin ja siksi HALUAN LÖYTÄÄ jostakin
Minna Lindgrenin Sivistyksen turhan painolastin!!

Voisiko kukaan auttaa kulkemalla kirppareilla silmät auki
kysyy

Normipirkko

Kotimaani koko kuva eli sen armaat äidin kasvot

Mahtipohtisen otsikon lainasin Maamme-kirjasta,ainakin osittain.

Makasin nim. vielä hetki sitten silmät kiinni selälläni vuoteessa ja annoin ajatukseni vapaasti vaeltaa pitkin ja poikin synnyinmaatani erilaisten
muistojen kera,kunnes keksin saattaa ne kirjalliseen muotoon.

Matka alkoi Hailuodosta,jonka maantietoa tunteva kansalainen oitis osaa sijoittaa Perämerelle,ei kovin kauas Oulusta.
Siellä onnistuin käymään kaksi kertaa 90-luvun alussa,koska nuorin sisareni oli muuttanut perheineen saarelle asumaan.
Ensimmäinen käynti sijoittui pimeään syksyyn ja syysmyrskyn nostattamien laineiden aikaansaamaan autonpesuun lautalla,jolle juuri
ja juuri ehdimme ajoissa.Se oli viimeinen sinä päivänä kulkeva vuoro,enkä tiedä,mitä olisin tehnyt,jos olisimme myöhästyneet.
Tiedän syyllistyneeni ylinopeuteen paahtaessani Satakunnasta kohti Oulunsaloa,josta lautta läksi.
Toinen reissu sijoittui juhannukseen,josta muistan lähinnä sääsket,joita tapoimme urakalla saadaksemme jonkin verran nukutuksi lähes yöttömässä
yössä. Saari oli mielenkiintoinen tuttavuus,mutten pannut pahaksi sisaren perheen muuttoa mantereelle ja etelään.

Hailuodosta ei ole vaikea nostaa katsettaan Tornioon,johon lähiseutuineen olen päässyt tutustumaan tyttäreni bongattua sieltä kotoisin
olevan pojan.Siellä on tullut käytyä sekä kaamoksen,että valoisten öiden aikaan ,ja olen kyllä pitänyt näkemästäni ja kokemastani.
Sokerina pohjalla on muistot hervottomasta nauramisesta tyttären anopin kanssa.Syystä,että se vaan oli niin terapeuttista istua Lidlin parkkipaikalla ja
nauraa sydämensä pohjasta seinällä olevaa kaupan mainosta.En kuollakseni muista,mikä siinä oli niin hauskaa.

Torniosta on helppo jatkaa ylemmäs Lappiin Pyhätunturin maisemiin Pelkosenniemelle,jossa vietin nuoruudessani hyvin muistiin jääneen vuoden työelämässä ja josta käsin
sain nykyisen Lapin tuntemukseni.Ne muistot ansaitsisivat tulla pakinoiduksi erikseen.

Katse putosi Joensuuhun ja samalla nuorruin muutamalla vuodella.
Ensimmäinen käynti " Joen kaupunkiin" liittyy auton huoltoon,kun lähin Fiatin merkkihuolto kai sitten sijaitsi Kesälahdelta katsottuna siellä?
Nyt mietin,eikö se olisi hoitunut Savonlinnassakin,jonne sentään oli 20 km lyhyempi matka?
Ehkä valitsin Joensuun siksi,että tie sinne oli huomattavasti suorempi,vaikkakin sen 20 km pidempi?Yhteen suuntaan kuitenkin 90.

Savonlinnasta tuli mieleeni,että siellä kolaroin em.kärryni.
Olin syytön,mutta tyhmempi osapuoli,joten suostuin maksumieheksi.Vuokra-autolla kärryäni rusikoineet nuoret miehet pääsivät kuin koira
veräjästä.Sen selvitti minulle heti kotiin päästyäni kesälahtelainen eläkkeellä oleva poliisi.

Oi,niitä aikoja Puruveden ja Pyhäjärven puhtaiden vesien rantamilla.Kaikki niistä ajoista jotakin minulta kuulleet tietävät,että sellaista aikaa ei enää
ole,eikä tule! Kesälahtikin on liitetty Kiteeseen.Pakinointi pitäisi kyllä aloittaa sieltä.

Kylläpä kävi työstä siirtyä Perämeren partaalta Pohjois-Karjalaan,kun juutun muistoihin,joita en kuitenkaan jaksa naputella.
Ehkä jatkan matkaa joskus myöhemmin ruuhka-Suomen,Vakka-Suomen ,Satakunnan ja Keski-Suomen kautta tänne "Kardemummaan",jossa
on aikaa löhöillä silmät ummessa ja antaa muistojen viedä,minne mielivät.
Ei maksa mitään ja on mukavaa.
Riippuen tietenkin muistoista. :)