Havittelija

Huomasin taas havittelevani.

Ennen kuin kerron enempää, minun oli pakko selvittää itselleni, mitä teen, kun havittelen.
Ja vastauksenhan saa nykyään selville  tuotapikaa googlettamalla.
Sen mukaan minä havitellessani haluan, omin,tahdon,tavoittelen,ahnehdin,himoitsen ja kaipaan.
Aika lailla totta, paitsi omimaan en nyt pysty.

Minuun nim.iskee aika-ajoin omistamisen himo.
Ja pääsääntöisesti se kohdistuu toisen omaisuuteen.
Ja aina sattuu omistajana olemaan sama taho ja sellainen, jonka omaisuutta ei noin vain voi omia.

Paljastan lukijalle, että kyseessä on sama  juttu kuin taannoin talvells, vai oliko jo kevään puolta?
Silloinkin havittelin ja kirjoitinkin siitä.
Ja taaskin havittelen OMAKSENI KIRJAA, joka on yhteistä hyvää eli minulle vain lainattu, eikä lahjoitettu!

Nyt on kyseessä teos, jonka omaksi ja tyttären riemuksi lainasin kaupunkimme pääkirjastosta.
Se on "Sana-Maija" (omien sanojensa mukaan) Heli Laaksosen  pakinakirja Lähtisiks föli?
Ja koska suhteellisen sujuvasti ymmärrän tekstiä asuttuani muutaman vuoden tekijän lapsuudenmaisemissa läntisessä Suomessa, niin
sehän uppoaa minuun kuin kuuma veitsi voihin.
Se naurattaa ja itkettää, se tempaa mukaansa ja ihmetyttää, miten tuikitavallisista asioista voi kirjoittaa niin hauskasti.
No, Heli Laaksonen osaa.
Ellette usko, niin lukekaa! (Edellyttäen, ettette ole kotoisin joltain muulta laidalta Suomea, ettekä onnistuneet edes käypäläisinä asumaan
Vakka-Suomes.)

Kirja kuitenkin on palautettava oikealle omistajalleen, joten sen alennusmyyntiin tuloa, kirpparille tai antikvariaattiin jahkautumista,
lahjaksi saamista tai nuukudestaan luistamistaan jää odottamaan

Normipirkko

RUUSUJA, RUUSUJA, RUUSUJA..

Olipas ruusuinen äitienpäivä, vaikka ihan omin käsin ne kotiin kannoinkin.

Tyttären kanssa oli jo vietetty pitkitettyä äitienpäivää eli kokonaista kolme vuorokautta kahdenkeskistä stressitöntä laatuaikaa,jonka jälkeen
hänen piti palata omaan elämäänsä.Poika taas oli vasta noussut tautivuoteelta, joten en ehdottanutkaan mitään äitienpäivätapaamista.
Itse ajattelin,että taidan tulla kipeäksi ja olin suosiolla sopeutumassa taudinvastustusasentoon eli vaakaan hyvin tropattuna, kun puhelin soi.

Iäkäs ystäväni kadun alapäästä soitti ja kysyi kävelyseurakseen.Tiesin,ettei vauhti tule olemaan hirmuinen,joten lupauduin.
Lempeän lounatuulen puhaltaessa kiersimme rantoja myötäillen koko cityn ihaillen puhkeavaa,hennonvihreää puustoa ja pensaistoa,
kevätkukkia ja lintujen äänekästä iloa.
Yllättävin havainto oli kukkiva lemmikki!

Puolentoista tunnin ulkoilun jälkeen ystäväni esitti kahvikutsun ja sen tiimoilta vierähti toinen puolitoistatuntinen.
Siunattu rupeama kaikenkaikkiaan!
Ja kun vielä kannoin kotiin kymmenen suloista,täysin avautunutta,mutta hyvinvointista vaaleanpunaista ruusua, oli muistokin mahdollisesta
sairastumisesta pois pyyhkäisty!

Kyllä luonto ja hyvä seura lääkkeestä käyvät
uskoo

Normipirkko

Nuukuuden turha painolasti

Minulla oli täti,joka varsinkin kuolemansa jälkeen osoittautui kovin säästäväiseksi.
Kellarista löytyi luultavasti kaikkien hänen elämänsä aikana tilattujen lehtien kellastuneet vuosikerrat siististi niputettuina ja kaikki ylijääneetkin narunpätkät
siististi kerille käärittyinä kaikesta muusta säästetystä puhumattakaan.

Johduin ajattelemaan häntä ja mahdollista sukurasitusta,kun äidyin himoitsemaan itselleni juuri kirjastosta lainaamaani kirjaa.
Kirjaston kirjan tietenkin kiltisti palautan, mutta samaisen kirjan haluaisin omaan hyllykkööni omalla exlibriksellä varustettuna.

Siis mikä on ongelma?

Se,ettei yksikään antikvariaatti Suomessa ilmoittaudu kyseisen kirjan haltijaksi,jotta voisin sen mieluiten edulliseen hintaan itselleni tilata.
Virallinen kirjakauppataho pyytää kirjasta enemmän kuin 40 euroa ja nettikirjakaupatkin enemmän kuin 27 euroa + tietenkin postikulut päälle.
Tuollaiset summat kirjasta huimaavat meikäläistä,joka on tottunut löytämään kirja-aarteensa pikkurahalla hyvin varustetuilta kirpputoreilta!

Siis jäljelle jää kaksi vaihtoehtoa: on kuljettava kirpputoreilla silmät avoinna mitä kirjoihin tulee tai laitettava hattu kiertämään..

Himoitsemani kirjan kehotan lukemaan ja sen tehtyään miettimään,onko tällainen nuukuus tässä tapauksessa luettava hyväksi
vai huonoksi perimäksi?

Kirja-arvosteluihin en ole voinut luottaa,sillä siinä missä toinen haukkuu kirjan (ja melkein tekijänkin) lyttyyn, kertoo toinen saaneensa
hauskimmat hetkensä kirjan parissa.

Itselleni on käynyt jälkimmäisen tavoin ja siksi HALUAN LÖYTÄÄ jostakin
Minna Lindgrenin Sivistyksen turhan painolastin!!

Voisiko kukaan auttaa kulkemalla kirppareilla silmät auki
kysyy

Normipirkko

Kotimaani koko kuva eli sen armaat äidin kasvot

Mahtipohtisen otsikon lainasin Maamme-kirjasta,ainakin osittain.

Makasin nim. vielä hetki sitten silmät kiinni selälläni vuoteessa ja annoin ajatukseni vapaasti vaeltaa pitkin ja poikin synnyinmaatani erilaisten
muistojen kera,kunnes keksin saattaa ne kirjalliseen muotoon.

Matka alkoi Hailuodosta,jonka maantietoa tunteva kansalainen oitis osaa sijoittaa Perämerelle,ei kovin kauas Oulusta.
Siellä onnistuin käymään kaksi kertaa 90-luvun alussa,koska nuorin sisareni oli muuttanut perheineen saarelle asumaan.
Ensimmäinen käynti sijoittui pimeään syksyyn ja syysmyrskyn nostattamien laineiden aikaansaamaan autonpesuun lautalla,jolle juuri
ja juuri ehdimme ajoissa.Se oli viimeinen sinä päivänä kulkeva vuoro,enkä tiedä,mitä olisin tehnyt,jos olisimme myöhästyneet.
Tiedän syyllistyneeni ylinopeuteen paahtaessani Satakunnasta kohti Oulunsaloa,josta lautta läksi.
Toinen reissu sijoittui juhannukseen,josta muistan lähinnä sääsket,joita tapoimme urakalla saadaksemme jonkin verran nukutuksi lähes yöttömässä
yössä. Saari oli mielenkiintoinen tuttavuus,mutten pannut pahaksi sisaren perheen muuttoa mantereelle ja etelään.

Hailuodosta ei ole vaikea nostaa katsettaan Tornioon,johon lähiseutuineen olen päässyt tutustumaan tyttäreni bongattua sieltä kotoisin
olevan pojan.Siellä on tullut käytyä sekä kaamoksen,että valoisten öiden aikaan ,ja olen kyllä pitänyt näkemästäni ja kokemastani.
Sokerina pohjalla on muistot hervottomasta nauramisesta tyttären anopin kanssa.Syystä,että se vaan oli niin terapeuttista istua Lidlin parkkipaikalla ja
nauraa sydämensä pohjasta seinällä olevaa kaupan mainosta.En kuollakseni muista,mikä siinä oli niin hauskaa.

Torniosta on helppo jatkaa ylemmäs Lappiin Pyhätunturin maisemiin Pelkosenniemelle,jossa vietin nuoruudessani hyvin muistiin jääneen vuoden työelämässä ja josta käsin
sain nykyisen Lapin tuntemukseni.Ne muistot ansaitsisivat tulla pakinoiduksi erikseen.

Katse putosi Joensuuhun ja samalla nuorruin muutamalla vuodella.
Ensimmäinen käynti " Joen kaupunkiin" liittyy auton huoltoon,kun lähin Fiatin merkkihuolto kai sitten sijaitsi Kesälahdelta katsottuna siellä?
Nyt mietin,eikö se olisi hoitunut Savonlinnassakin,jonne sentään oli 20 km lyhyempi matka?
Ehkä valitsin Joensuun siksi,että tie sinne oli huomattavasti suorempi,vaikkakin sen 20 km pidempi?Yhteen suuntaan kuitenkin 90.

Savonlinnasta tuli mieleeni,että siellä kolaroin em.kärryni.
Olin syytön,mutta tyhmempi osapuoli,joten suostuin maksumieheksi.Vuokra-autolla kärryäni rusikoineet nuoret miehet pääsivät kuin koira
veräjästä.Sen selvitti minulle heti kotiin päästyäni kesälahtelainen eläkkeellä oleva poliisi.

Oi,niitä aikoja Puruveden ja Pyhäjärven puhtaiden vesien rantamilla.Kaikki niistä ajoista jotakin minulta kuulleet tietävät,että sellaista aikaa ei enää
ole,eikä tule! Kesälahtikin on liitetty Kiteeseen.Pakinointi pitäisi kyllä aloittaa sieltä.

Kylläpä kävi työstä siirtyä Perämeren partaalta Pohjois-Karjalaan,kun juutun muistoihin,joita en kuitenkaan jaksa naputella.
Ehkä jatkan matkaa joskus myöhemmin ruuhka-Suomen,Vakka-Suomen ,Satakunnan ja Keski-Suomen kautta tänne "Kardemummaan",jossa
on aikaa löhöillä silmät ummessa ja antaa muistojen viedä,minne mielivät.
Ei maksa mitään ja on mukavaa.
Riippuen tietenkin muistoista. :)

"On lunta tulvillaan.."

"..taas raikas talvisää." Tai ainakin kotikulmani läntisessä Suomessa.

Jouluaattoaamuna en ollut uskoa silmiäni ikkunasta katsoessani.
Koko tienoo oli yht'äkkiä kokenut muodonmuutoksen mustasta,pimeästä ,märästä ja masentavasta näkymästä valkeaksi,pehmeäksi,puhtaaksi ja
mieltä ilahduttavaksi maisemaksi! Tähän minun uskoni ei ollut riittänyt: valkeaan jouluun!
Me todella voimme saada enemmän kuin anomme ja ymmärrämme,kuten luvattu on.

Kadut olivat lunta tulvillaan ja vastapäisen talon edessä olevaa katuosuutta kolasi kaksi miestä hiki hatussa.Auraustraktoreiden kaivaminen ilmeisesti
naftaliinista vei vielä paljon aikaa tai sitten meidän kulmamme ei kuulunut kiireellisempiin .
Kiitollisina huokasimme,että kylpyläreissumme edellisenä iltana oli ajoittunut aikaan ennen lumen tuloa.
Mutta kaunista oli ja lisää valkeaa leijaili taivaalta kinostuen ikkunan taakse.
Nyt ei enää tuntunut niin hullulta kuunnella joululauluja valkeasta joulusta tai hankeen hukkuvasta lapsesta.

Joululauluista puheenollen: niitä kuuntelimme jouluna enää harvinaisen vähän,koska niiden soittaminen oli jo aloitettu radiossa 1.adventtina.
Nyt tapanina pystyn varovaisesti olemaan kuulolla niiden tarjontaan nähden,koska liika yksinkertaisesti on liikaa!
Ihanatkin asiat näemmä pystytään pilaamaan.
Jotta niin ei olisi käynyt koko joulun suhteen kävin sen valmistamiseen ja viettoon tosi matalalla profiililla.
Ei stressiä,ei paineita,ei pakkopullaa,mottona : joulu tulee,joulu menee,sanoma pysyy!

Päätös joulukorttirumbasta luopuminesta Venäjän lapsivankien hyväksi toi muassaan suuren helpotuksen tunteen.
Korttien sijaan kirjoittelin rauhalliseen tahtiin muutaman joulukirjeen niille,joille muutenkin olisin jostain syystä juuri kirjoittanut
ja voin hyvin.Ajattelin,ettei kenenkään elämä ole minun joulukorttini varassa ja lohduttauduin sillä,että muistan ystäviäni vuoden aikana
muutoinkin myös kirjallisesti.

"Suun ruoka,juoma,meno muu.." ei herätä vastakaikua perheessä,jossa kukaan ei erityisesti piittaa perinteisistä jouluruuista,mutta voi suoda itselleen
luvan nauttia joulun kunniaksi jostain herkusta,jota ei muulloin itselleen soisi.

Pari kuukautta myöhemmin:

Tämä postaus unohtui uinumaan hämärän alkutalven ajaksi talviunta ja heräsi nyt helmikuun lopulla toteamaan,että talvikin oli ja meni!
Meillä ainakin näyttää jo huhtikuulta ja pian käyn tutkimassa,näkyykö sinivuokkoja!
Kevään tuloa vastaan minulla ei ole mitään,mutta pitäisiköhän hiihtoloman nimi muuttaa joksikin muuksi?

Hyvää alkavaa maaliskuuta kaikille

toivottaa Normipistepirkko

"JOS METSÄÄN HALUAT MENNÄ NYT.."

Päätin nyt muistaessani kirjoittaa postauksen,jota pitkään olen aikonut,mutta joka on vain aikomukseksi jäänyt.
Sanon "muistaessani"siksi,että viime päivinä olen kärsinyt saamattomuuden lisäksi muistamattomuudesta.
Tänään esim.läksin upeasta säästä innostuneena lenkille ilman avaimia..

No,sisään olen päässyt,vaikka vara-avaimeni 600 km:n päässä onkin! Onneksi yleisavaimen haltija talossamme ei ollut tänään ulkosalla
palatessani ,vaan päästi minut kotiini!

Jutun otsikko ei liity äskeiseen mitenkään,vaan siihen,että jos jotain olen entiseltä asuinpaikkakunnaltani kaivannut,niin metsää!
Siellä kun ei tarvinnut kuin mökistä ulos mennä ja pihan tai pienen pellon yli tallustella,niin oli  jo metsässä.
Nyt asun taajamassa,jota kylläkin ympäröivät metsät,mutta kilometrien päässä.
Joku pieni kuusikko tai metsäinen lenkkipolku toki löytyy kivenheiton päästäkin,mutta niitä ei voi verrata saloihin,joissa todistetusti
elelivät myös sudet,karhut,ilvekset ja hirvet ja ilmestyivätpä aina jollekulle näkyviinkin.
(Itse näin onneksi vain hirven ja ilveksen.Viimeksimainittua katselin lähietäisyydeltä keittiön ikkunasta,kun se valoisana suviyönä kiersi
taloamme. Karhun ja suden jälkiä naapuri kyllä esitteli aivan lähimaastossa.)
Ja tietenkin kaikki metsänantimet olivat kuin tarjottimella..

No,en nyt ensisijaisesti kaipaa em.naapureita ja marjojakin kyllä aina saa ,vaan lähinnä metsää itseään ja siellä kulkemista.
Se on nim.todistetusti terapeuttista eli terveyttä hoitavaa ajankulua.
Seuraavan tekstin on julkaissut Metsäntutkimuslaitos jossain aikakauslehdessä,josta sen olen talteen leikannut:

" 10 minuuttia metsässä: verenpaineesi laskee.
   20 minuutta metsässä: tunnet,miten mielialasi kohenee.
   1 tunti metsässä: tarkkaavaisuutesi paranee.
   2 tuntia metsässä: elimistösi puolustuskyky paranee.
   60 prosenttia elinympäristöstäsi pitäisi olla luontoa,jotta voisit hyvin.
   300 metriä on pisin kävelymatka,joka hyvässä asuinympäristössä on lähimpään metsään tai puistoon."

Tuota naputtaessani tajusin,että jospa muistamattomuuteni johtuukin metsän puutteesta!
Tosin lähimpään puistikkoon eli puustoiseen mäkeen ei ole kuin parisataa metriä,mutta eihän se nyt aivan sama ole tietenkään.
No,sen lävitse voi kyllä kulkea vaikkapa joka kauppareissulla halutessaan.Yritän muistaa.

Summa summarum: uskon metsäsuomalaisuuteeni eli siihen,että kyllä kaipaus metsään on minussa sisäänrakennettu ja varmaankin
ihan geeneissä. Ei kai se muuten näin vaivaisi.

Vai mitä Sinä asiasta ajattelet

kysyy
Normipirkko

Ps.Älä laiminlyö metsäretkiä! Ja ellet metsään pääse,niin kuljeskele rannoilla.Niitä nyt käytän korvikkeena ja olen kiitollinen vesistörikkaasta asuinympäristöstä.

Rehellisyys maan perii

Tunnissa ehtii tapahtua paljon.

Olin eräänä päivänä ystäväni kanssa ruoka-ostoksilla, jonka jälkeen päätimme vielä poiketa kirpparille.
Koska ostoskassini olivat täyttyneet,eikä mukana ollut mitään käsilaukun tapaista,jouduin pitämään lompakkoa käsissäni.
Se  osoittautui hankalaksi,kun aina välillä tarvitsin molempia käsiäni näytillä olevan tavaran tarkasteluun ja jouduin laskemaan
kukkaron milloin mihinkin.(Ilman ystävän huolenpitoa olisin hukannut se jo sisätiloissa!)

Ulos tultua laskin ostamani kirjan ja lompakkoni  ystäväni auton katolle laittaakseni hänen pyörätuolinsa auton takaosaan.
Tässä kohtaa varmaan arvaatkin,miten kävi.
Kotikadun varteen tultuamme kumarruin ottamaan ostoksia takapenkiltä,kun silmäni osuvat katolla olevaan kirjaan.
Samassa tajuan,että oli siinä ollut kukkarokin,vaan eipä ole enää!
No,ei muuta kuin sama reitti uudelleen  toiveissa löytää punainen ja hyvin silmään näkyvä lompakko joko reitinvarrelta tai
kirpparille kiidätettynä,jos olisi vaikka sen pihaan pudonnut.
Tulokseton reissu.

Ystävän ehdotuksesta päätimme käväistä poliisiasemalla etukäteen ilmoittautuakseni omistajaksi,jos joku kukkaron sinne kiikuttaisi.
Ehdin tämän tehdä ja ehtiä ulos ovesta,kun puhelin soi.
Perääni soittaa poliisi,joka asioidessani toisella luukulla oli ottanut vastaan ilmoituksen lompakon löytymisestä viereisellä.
Sain ajo-ohjeen sähköliikkeeseen,josta puhelu tullut, mutta koska en usein kuuntele kunnolla tai ainakaan muista kuulemaani,menin
toiseen,jonka ensimmäiseksi muistin.
Ihan ymmällä siellä oleva kaveri kuunteli asiaani ja ehti juuri neuvoa naapuristossa sijaitsevan toisen liikkeen,kun löytäjä soitti.
Selitin sijaintini ja sain kuulla olevani vain väärällä puolen katua.

No,löytyi lompakko ja miellyttävä nuori kaveri,joka oli selvittänyt salaisen puhelinnumeronikin.
Lompakossa sattui olemaan paperipalalla erään yhdistyksen nimi ja tilinumero.
Kaveri selvitti yhdistyksen puhelinnumeron ja kysyi sieltä minun numeroani.
Ehdotin hänelle seuraavaksi salapoliisin uralle antautumista.
Lupasi harkita sitä seuraavaksi,jos nykyiseen kyllästyy.
Tässä kohtaa kaivoin lompakostani ainoan siellä olevan setelin ja kehotin nuorta miestä nauttimaan kahvit hyvin suoritetusta työstä.
Hän oli nimittäin liikenneympyrässä ajaessaan havainnut punaisen lompakkoni ja peruuttanut tarkistamaan,oliko havainto oikea.
Sitten pelastanut sen talteen ja soittanut poliisille.

Olin tietenkin helpottonut ja kiitollinen ja totesin jälleen sos-rukouksen tulleen kuulluksi.
Se nim.oli tasan ensimmäinen toimenpide,mihin ystäväni kanssa ryhdyimme.

Kiitokset siis  ensin "Yläkertaan",sitten rehelliselle ja avuliaalle löytäjälle,sympaattisille poliiseille ja ystävälleni,joka toimi kuskinani koko
kierroksen!
Kotiin tultua sain vielä heti puhelun em.yhdistyksestä,josta varmistettiin,että heille tullut soitto oli tositarina,eikä vain yritys kalastaa
tietoon salaista puhelinnumeroani.
Katsoin kelloa. Lompakon laskemisesta auton katolle ja sen laskemisesta eteisen lipastolle oli kulunut tasan tunti.

Mieleeni tuli raamatunkertomus hopearahansa kadottaneesta naisesta,joka löydettyään etsimänsä järjesti siitä ilosta juhlat
ystävilleen.Pitäisikö minunkin käydä ostamassa vähintään leivos

kysyy Normipirkko

Ps.Pitäkää huoli lompakostanne!