"On lunta tulvillaan.."

"..taas raikas talvisää." Tai ainakin kotikulmani läntisessä Suomessa.

Jouluaattoaamuna en ollut uskoa silmiäni ikkunasta katsoessani.
Koko tienoo oli yht'äkkiä kokenut muodonmuutoksen mustasta,pimeästä ,märästä ja masentavasta näkymästä valkeaksi,pehmeäksi,puhtaaksi ja
mieltä ilahduttavaksi maisemaksi! Tähän minun uskoni ei ollut riittänyt: valkeaan jouluun!
Me todella voimme saada enemmän kuin anomme ja ymmärrämme,kuten luvattu on.

Kadut olivat lunta tulvillaan ja vastapäisen talon edessä olevaa katuosuutta kolasi kaksi miestä hiki hatussa.Auraustraktoreiden kaivaminen ilmeisesti
naftaliinista vei vielä paljon aikaa tai sitten meidän kulmamme ei kuulunut kiireellisempiin .
Kiitollisina huokasimme,että kylpyläreissumme edellisenä iltana oli ajoittunut aikaan ennen lumen tuloa.
Mutta kaunista oli ja lisää valkeaa leijaili taivaalta kinostuen ikkunan taakse.
Nyt ei enää tuntunut niin hullulta kuunnella joululauluja valkeasta joulusta tai hankeen hukkuvasta lapsesta.

Joululauluista puheenollen: niitä kuuntelimme jouluna enää harvinaisen vähän,koska niiden soittaminen oli jo aloitettu radiossa 1.adventtina.
Nyt tapanina pystyn varovaisesti olemaan kuulolla niiden tarjontaan nähden,koska liika yksinkertaisesti on liikaa!
Ihanatkin asiat näemmä pystytään pilaamaan.
Jotta niin ei olisi käynyt koko joulun suhteen kävin sen valmistamiseen ja viettoon tosi matalalla profiililla.
Ei stressiä,ei paineita,ei pakkopullaa,mottona : joulu tulee,joulu menee,sanoma pysyy!

Päätös joulukorttirumbasta luopuminesta Venäjän lapsivankien hyväksi toi muassaan suuren helpotuksen tunteen.
Korttien sijaan kirjoittelin rauhalliseen tahtiin muutaman joulukirjeen niille,joille muutenkin olisin jostain syystä juuri kirjoittanut
ja voin hyvin.Ajattelin,ettei kenenkään elämä ole minun joulukorttini varassa ja lohduttauduin sillä,että muistan ystäviäni vuoden aikana
muutoinkin myös kirjallisesti.

"Suun ruoka,juoma,meno muu.." ei herätä vastakaikua perheessä,jossa kukaan ei erityisesti piittaa perinteisistä jouluruuista,mutta voi suoda itselleen
luvan nauttia joulun kunniaksi jostain herkusta,jota ei muulloin itselleen soisi.

Pari kuukautta myöhemmin:

Tämä postaus unohtui uinumaan hämärän alkutalven ajaksi talviunta ja heräsi nyt helmikuun lopulla toteamaan,että talvikin oli ja meni!
Meillä ainakin näyttää jo huhtikuulta ja pian käyn tutkimassa,näkyykö sinivuokkoja!
Kevään tuloa vastaan minulla ei ole mitään,mutta pitäisiköhän hiihtoloman nimi muuttaa joksikin muuksi?

Hyvää alkavaa maaliskuuta kaikille

toivottaa Normipistepirkko

"JOS METSÄÄN HALUAT MENNÄ NYT.."

Päätin nyt muistaessani kirjoittaa postauksen,jota pitkään olen aikonut,mutta joka on vain aikomukseksi jäänyt.
Sanon "muistaessani"siksi,että viime päivinä olen kärsinyt saamattomuuden lisäksi muistamattomuudesta.
Tänään esim.läksin upeasta säästä innostuneena lenkille ilman avaimia..

No,sisään olen päässyt,vaikka vara-avaimeni 600 km:n päässä onkin! Onneksi yleisavaimen haltija talossamme ei ollut tänään ulkosalla
palatessani ,vaan päästi minut kotiini!

Jutun otsikko ei liity äskeiseen mitenkään,vaan siihen,että jos jotain olen entiseltä asuinpaikkakunnaltani kaivannut,niin metsää!
Siellä kun ei tarvinnut kuin mökistä ulos mennä ja pihan tai pienen pellon yli tallustella,niin oli  jo metsässä.
Nyt asun taajamassa,jota kylläkin ympäröivät metsät,mutta kilometrien päässä.
Joku pieni kuusikko tai metsäinen lenkkipolku toki löytyy kivenheiton päästäkin,mutta niitä ei voi verrata saloihin,joissa todistetusti
elelivät myös sudet,karhut,ilvekset ja hirvet ja ilmestyivätpä aina jollekulle näkyviinkin.
(Itse näin onneksi vain hirven ja ilveksen.Viimeksimainittua katselin lähietäisyydeltä keittiön ikkunasta,kun se valoisana suviyönä kiersi
taloamme. Karhun ja suden jälkiä naapuri kyllä esitteli aivan lähimaastossa.)
Ja tietenkin kaikki metsänantimet olivat kuin tarjottimella..

No,en nyt ensisijaisesti kaipaa em.naapureita ja marjojakin kyllä aina saa ,vaan lähinnä metsää itseään ja siellä kulkemista.
Se on nim.todistetusti terapeuttista eli terveyttä hoitavaa ajankulua.
Seuraavan tekstin on julkaissut Metsäntutkimuslaitos jossain aikakauslehdessä,josta sen olen talteen leikannut:

" 10 minuuttia metsässä: verenpaineesi laskee.
   20 minuutta metsässä: tunnet,miten mielialasi kohenee.
   1 tunti metsässä: tarkkaavaisuutesi paranee.
   2 tuntia metsässä: elimistösi puolustuskyky paranee.
   60 prosenttia elinympäristöstäsi pitäisi olla luontoa,jotta voisit hyvin.
   300 metriä on pisin kävelymatka,joka hyvässä asuinympäristössä on lähimpään metsään tai puistoon."

Tuota naputtaessani tajusin,että jospa muistamattomuuteni johtuukin metsän puutteesta!
Tosin lähimpään puistikkoon eli puustoiseen mäkeen ei ole kuin parisataa metriä,mutta eihän se nyt aivan sama ole tietenkään.
No,sen lävitse voi kyllä kulkea vaikkapa joka kauppareissulla halutessaan.Yritän muistaa.

Summa summarum: uskon metsäsuomalaisuuteeni eli siihen,että kyllä kaipaus metsään on minussa sisäänrakennettu ja varmaankin
ihan geeneissä. Ei kai se muuten näin vaivaisi.

Vai mitä Sinä asiasta ajattelet

kysyy
Normipirkko

Ps.Älä laiminlyö metsäretkiä! Ja ellet metsään pääse,niin kuljeskele rannoilla.Niitä nyt käytän korvikkeena ja olen kiitollinen vesistörikkaasta asuinympäristöstä.

Rehellisyys maan perii

Tunnissa ehtii tapahtua paljon.

Olin eräänä päivänä ystäväni kanssa ruoka-ostoksilla, jonka jälkeen päätimme vielä poiketa kirpparille.
Koska ostoskassini olivat täyttyneet,eikä mukana ollut mitään käsilaukun tapaista,jouduin pitämään lompakkoa käsissäni.
Se  osoittautui hankalaksi,kun aina välillä tarvitsin molempia käsiäni näytillä olevan tavaran tarkasteluun ja jouduin laskemaan
kukkaron milloin mihinkin.(Ilman ystävän huolenpitoa olisin hukannut se jo sisätiloissa!)

Ulos tultua laskin ostamani kirjan ja lompakkoni  ystäväni auton katolle laittaakseni hänen pyörätuolinsa auton takaosaan.
Tässä kohtaa varmaan arvaatkin,miten kävi.
Kotikadun varteen tultuamme kumarruin ottamaan ostoksia takapenkiltä,kun silmäni osuvat katolla olevaan kirjaan.
Samassa tajuan,että oli siinä ollut kukkarokin,vaan eipä ole enää!
No,ei muuta kuin sama reitti uudelleen  toiveissa löytää punainen ja hyvin silmään näkyvä lompakko joko reitinvarrelta tai
kirpparille kiidätettynä,jos olisi vaikka sen pihaan pudonnut.
Tulokseton reissu.

Ystävän ehdotuksesta päätimme käväistä poliisiasemalla etukäteen ilmoittautuakseni omistajaksi,jos joku kukkaron sinne kiikuttaisi.
Ehdin tämän tehdä ja ehtiä ulos ovesta,kun puhelin soi.
Perääni soittaa poliisi,joka asioidessani toisella luukulla oli ottanut vastaan ilmoituksen lompakon löytymisestä viereisellä.
Sain ajo-ohjeen sähköliikkeeseen,josta puhelu tullut, mutta koska en usein kuuntele kunnolla tai ainakaan muista kuulemaani,menin
toiseen,jonka ensimmäiseksi muistin.
Ihan ymmällä siellä oleva kaveri kuunteli asiaani ja ehti juuri neuvoa naapuristossa sijaitsevan toisen liikkeen,kun löytäjä soitti.
Selitin sijaintini ja sain kuulla olevani vain väärällä puolen katua.

No,löytyi lompakko ja miellyttävä nuori kaveri,joka oli selvittänyt salaisen puhelinnumeronikin.
Lompakossa sattui olemaan paperipalalla erään yhdistyksen nimi ja tilinumero.
Kaveri selvitti yhdistyksen puhelinnumeron ja kysyi sieltä minun numeroani.
Ehdotin hänelle seuraavaksi salapoliisin uralle antautumista.
Lupasi harkita sitä seuraavaksi,jos nykyiseen kyllästyy.
Tässä kohtaa kaivoin lompakostani ainoan siellä olevan setelin ja kehotin nuorta miestä nauttimaan kahvit hyvin suoritetusta työstä.
Hän oli nimittäin liikenneympyrässä ajaessaan havainnut punaisen lompakkoni ja peruuttanut tarkistamaan,oliko havainto oikea.
Sitten pelastanut sen talteen ja soittanut poliisille.

Olin tietenkin helpottonut ja kiitollinen ja totesin jälleen sos-rukouksen tulleen kuulluksi.
Se nim.oli tasan ensimmäinen toimenpide,mihin ystäväni kanssa ryhdyimme.

Kiitokset siis  ensin "Yläkertaan",sitten rehelliselle ja avuliaalle löytäjälle,sympaattisille poliiseille ja ystävälleni,joka toimi kuskinani koko
kierroksen!
Kotiin tultua sain vielä heti puhelun em.yhdistyksestä,josta varmistettiin,että heille tullut soitto oli tositarina,eikä vain yritys kalastaa
tietoon salaista puhelinnumeroani.
Katsoin kelloa. Lompakon laskemisesta auton katolle ja sen laskemisesta eteisen lipastolle oli kulunut tasan tunti.

Mieleeni tuli raamatunkertomus hopearahansa kadottaneesta naisesta,joka löydettyään etsimänsä järjesti siitä ilosta juhlat
ystävilleen.Pitäisikö minunkin käydä ostamassa vähintään leivos

kysyy Normipirkko

Ps.Pitäkää huoli lompakostanne!

Kaamoksen vastustajat

Syyskuu on alullaan ja kesän retket ja reissut muistoissa vain.
Tiedostan aina syyskuun alun,koska minulla siihen liittyy ajatus kesän loppumisesta ja syksyn alkamisesta,vaikka aurinkoisia päiviä riittäisi
lokakuulle.

Silti yllätyin tänään  postin kautta tulleesta kortista,jossa lähettäjä anoo  Kaamoksen Vastustajat ry: n jäsenyyttä ja ilmoittaa olevansa paitsi
halukas vastustamaan kaamosta,myös toivottamaan syksyn tervetulleeksi!

Tarina kysymysmerkkejä lukijan päässä nostattavasta yhdistyksestä menee näin :

Asuin takavuosina maalla talossa,johon ei naapurista näkyvää valoa pilkahdellut ja talvisin tienoota valaisivat vain taivaankappaleet. Keskellä pihaa
tosin oli pylvään päässä pihalamppu,jota tarpeen mukaan sytyteltiin,mutta kaamosaika kyllä erottautui hyvin vuodenkierrosta.

Pimeä aika sai minut pitkälti pysyttelemään pirtissä ja kaipasin jotakin piristävää ennen joulutohinan alkamista.
(Ehkä ilmiön nimi on kaamosmasennus?)

Joka tapauksessa eräänä pimeänä päivänä välähti:
En suostu olotilaani,kun en kerran ole karhu,joka vain autuaana kääntää kylkeään tietämättä pimeydestä mitään ja herää vasta kevään koittaessa!
Perustan Kaamoksen vastustajat ry:n,johon pääsee jäseneksi lähettämällä postikortin perustajalle,ja sitoutumalla tsemppaamaan muita jäseniä
kaamoksen vastustamisessa eri tavoin.

Siitä se alkoi.
Ensimmäinen jäsen värväsi toisen,minä kolmannen. SIllä porukalla pärjättiinkin niin hyvin,että jäsenhankinta jäi,vaikka kerroin kyllä asiasta
muillekin ja liittyminen oli sallittua.
Me neljä sitten aktiivisesti muistimme toisiamme postitse kirjein,kortein ja pienin paketein ja luovuus kukoisti!
Joka syksy jossain kohden olemme aktivoituneet ilman eri kehotusta,vaikka jo useampi talvi sitten olen muuttanut valaistuun asuinympäristöön.

Tänään tullut jäsenilmoituskortti tuli ystävältä,joka asuu  yksin torpassaan vailla naapureiden valoja ja nyt jo pohtinee edessäpäin olevaa
pitkää pimeää ja siitä selviytymistä.
Ei hätiä mitiä.Tervetuloa vaan joukkoomme.
Kyllä me yhdessä jälleen selätämme kaamoksen,sillä kokemus on osoittanut sen täysin mahdolliseksi.

Eletään kuitenkin ensin tämä syksy,jos Luoja sen suo, ja NAUTITAAN SIITÄ
kehottaa
Normipirkko

VIISAITA AJATUKSIA

"Eivät ne ole isot ilot,jotka eniten merkitsevät,vaan se että tekee suuren numeron pienistä - minä olen keksinyt onnen tosi salaisuuden.Ja se  on siinä,että
elää nykyhetkessä."  Näin kirjan päähenkilö Judy Jean Websterin Setä Pitkäsääressä.

Neuvo: älkää tulko koskaan liian vanhoiksi lukeaksenne tyttökirjoja.
Olen juuri kestänyt yhden hellepäivän alaslaskettujen sälekaihdinten hämärtämässä huoneessa yhden sellaisen avulla.
Ja nauttinut sen sisällöstä vähintään yhtä paljon kuin syömästäni jäätelöannoksesta,sillä molempien vaikutus on virkistävä.
Eritoten nyt,kun ilmastomme näyttää muuttuneen trooppiseksi.

Jos olet kirjaihmisiä ja Sinulta jostain syystä on jäänyt väliin em.teos, ja sen jatko-osa Rakas vihollinen,niin yritä korjata vahinko.
Et tule katumaan.
Itse kaivoin teokset hyllystäni,enkä onneksi muista puoliakaan sisällöstä,joten nautinto on tuore taas.

Palatakseni Judyn oivallukseen,niin jäin miettimään sitä.
Olen samoilla linjoilla hänen kanssaan,mutta tunnustan,ettei ole itsestään selvää osata elää nykyhetkessä. Vaikka yhä enenevässä määrin olen alkanut
tiedostaa elämän olevan tässä ja nyt,niin kuitenkin huomaan mielikuvitukseni useinkin laukkaavan tuntemattomaan tulevaisuuteen tai ajatusteni kahlaavan menneen talven lumissa.

Sen sijaan hänen oivalluksensa pienien ilojen merkityksellisyydestä olen aikaa ymmärtänyt yhdeksi hyvän elämänlaadun merkittäväksi
osatekijäksi. Mieleen nousee runonsäe: " Oi kuinka vähän tarvitsin onneen tähän!"(En nyt muista tekijää.)
Ja jae  Raamatusta:"Ei ihmisen onni riipu hänen omaisuudestaan,vaikka sitä ylenpalttisesti olisi."(Vuoden 1938 käännös.En osaa mitään ulkoa viimeisimmän
mukaan.)

En toki mieti näitä juttuja ensimmäistä kertaa ja tuskin viimeistäkään,mutta aina välillä on hyvä havahtua huomaamaan,mistä onni koostuu.
Ei siihen kyllä riitä yksistään hyvä tyttökirjakaan, vaan se,että voi elää sovinnossa Luojansa,lähimmäisensä ja itsensä kanssa.
Sen jälkeen on helpompi havaita kaikki se hyvä,mitä omaan elämään on siunaantunut ja päivittäin siunaantuu.

Lokoisaa pyhäpäivän iltaa kaikille toivottaa

Normipirkko

"Tiedän paikan armahan..."

Rakastan tätä kotia!

Laskin juuri,että minulla on lapsuudenkotini jälkeen menossa seitsemäs koti ja paikkakunta,jossa olen kirjoilla,kun tilapäisiä asumisia eri paikoissa ei lasketa.
Sovittiinpa kerran väestörekisterivirkailijan kanssa kohdallani merkinnästä: "Ei vakinaista asuinpaikkaa" ,tai jotain sinne päin,kun olin hyyryläisenä aviomieheni luona odottaessamme yhteisen osoitteen löytymistä.
Niin että kaikenlaista on nähty ja koettu,muttei onneksi vielä asunnottomuutta.

Tiedän,että on olemassa ihmisiä( tai oli ainakin joitakin aikoja sitten),jotka syntyvät ja kuolevat samoilla sijoilla,eivät naapuripitäjää pidemmällä
matkustele,ja ovat elämäänsä tyytyväisiä,mutta omalle kohdalle sellaisen kuvitteleminenkin puistattaa.
Kyllä eri ilmansuunnissa asuminen erilaisia murteita puhuvien ihmisten keskellä on ollut avartavaa.
Tämän liikkuvuuteni(joka ei aina suinkaan ole johtunut vain omista intresseistä) ansiosta huomaan ymmärtäväni jopa Heli Laaksosen länsimurteella
kirjoitettuja runoja!

Pieni testi tähän lomaan siitä,miten hyvin se Sinulta sujuu:
 

                                                    ITÄSE IHMISE

                                          Kui hee ollenka mailmas pärjäävä?
                                          Hee jättävä syräme avame kynnysmato al,
                                          nii et tiäl saak näkky.
                                          Ei hee murhetu,
                                          ei hee hualetu,
                                          ei hee pelkkä,
                                          sanova vaa:

                                          Ee ku hyvvee matkoo vuan.
                                          Oot kuun valon kanssa kulun piällä. *)

                                          Mikä heit vaiva?
                                          Ei mee krymppy ottas syntyne oikke käsitet,
                                          et jolla o ain valop pääl.

                                          *) Rytköse Olavi näi sanos
 
                  
                                         ( Heli Laaksonen)
       

            
En nyt kaiva esille murrenäytteitä enempää,mutta myös  savokarjalan-,satakunnan-,"lapinmurtheen" ,,ja pääkaupunkiseudun "baabelinkielen" ymmärtäminen
ei tuota vaikeusia,kun sitä harjaantui eri määrän vuosia eri paikoissa kuuntelemaan.
Voi olla,että kun tyrväänmurteen salat ovat auenneet,on taas vaihdettava maisemaa!:)

Kaikissa paikoissa asumisissa on ollut puolensa,mutta parasta se,että siellä on aina ollut KOTI!
Kuten nyt täällä tämä.
Minulla on reissugeenit ja aika ajoin löydän itseni edelleenkin eri puolilta Suomenniemeä tai peräti sen ulkopuolelta,mutta tosiasia on aina,että:

"ON NIIN IHMEEN HYVÄ KOTIIN TULLA TAAS!"

Kotoisen lämpimin(suorastaan helteisin) terveisin

Normipirkko

Ps.Kuva ei kuvaa mitenkään minun kotiani,sillä reissugeenien vuoksi en juurikaan harrasta nykyään huonekasveja ja käsityötaitoinen en ole
ollutkaan. Siskontyttö lähetti tuon Carl Larssonin kortin ja eikö siitäkin välity  kodin tunnelma?

On se aika vuodesta...

On se aika vuodesta,jolloin tietyt runot nousevat mieleen.
Olen nimittäin ihminen,joka ei tule toimeen ilman runoja. Siis riippuvainen.
Kirjoitin joskus takavuosina: "Tarvitsen runoni kuin juoppo pullonsa."

Viimeisin pakkomielteeni on ollut säe,jonka löytymiseksi tein töitä! Valehtelematta kahlasin  useamman runokirjani lävitse runo runolta vain yhden
säkeen vuoksi.(En muistanut siitä muuta.Enkä tietenkään tekijää!)
Tiesin,että se on minulla jossakin ja  tulipa etsiskellessä  kahlattua muutama runo!

Olenkin niin niiden perään,että yksi runokirja kuuluu parin hartauskirjan  lisäksi "vessakirjastooni".Vm.minikirjastoa en ole nähnyt kuin siskoni
huushollissa ja Kirjanmuseossa.Siellä vessoissa on kirjahyllytkin!Vienkin mielelläni kaltaiseni kirja/runohullut sinne vierailemaan. Siis museoon.

Minulta puuttuu wc-kirjahylly toistaiseksi,mutta muutamalle kirjalle on aina tilaa,ja sieltähän se löytyi kaivattu säekin. Että olin iloinen sen löydettyäni! Saatoin nim.hyödyntää läheisen rantapolun varresta nappaamani kuvan  ja todeta sen myötä:

".. ON SE AIKA,KUN SARJARIMPI KUKKII.." *   

Runollista keskikesää kaikille!

*Hannu Mäkelä

Luppopäivä ja painoindeksi

Kesäiseen luppopäivän viettooni kuuluu vanhojen naistenlehtien selailu ja lueskelu.
(Voin toki täyttää ristikoita ja ratkoa sudokujakin niistä sen,minkä taidan.)
Istun korituoliin parvekkeelle,nostan jalat toiselle lehtipinon ollessa käden ulottuvilla ja nautiskelu voi alkaa.

Tänään silmiini sattui juttu rakastumisesta.
Se oli oikein asiantuntijan (professorimiehiä) käsialaa ja kertoi jo otsikossa totuuden,jonka varmaan kaikki tiedämme jo entuudestaan:
rakastuminen on tilapäinen hormonihäiriö.

Koko sivun laajuudelta professori pudotteli aiheesta faktoja,jotka tyynen rauhallisesti luin sen kummempia hätkähtämättä,kunnes
tutkimustieto yllätti: painoindeksin osuus ihastumisen leimahtamiseen!
(Jos vielä olet vapailla markkinoilla,muttet enää toivoisi olevasi niin laske painoindeksisi.
Sen pystyt tekemään verkossa oikealla hakusanalla eli painoindeksin laskeminen.)

Paras sellainen tässä tapauksessa on hieman yli 20. Se tarkoittaa professorimme mukaan sitä,että "pulleutta pidetään viehkompana luin
liiallista laihuutta." Jotain tällaista olisi voinut epäilläkin!
Jännittyneenä kävin laskutoimitukseen.
Tulos: 27 ja risat!

Noin hyvästä tuloksesta ilahtuneena ajattelin kohta hakea
toisen annoksen jäätelöä.
Onneksi sitä on vielä pakkasessa.

Vinkki: harrasta luppopäiviä,äläkä ylenkatso vanhoja naistenlehtiä!
Meillä täällä "Kardemummassa" niitä saa kirpparilta 20 centtiä kipale.

Ps.Kuva on terveellisemmän luppopäivän vietosta.(:
Niitäkin on harrastettava välillä.

Kiiruhda hitaasti

Kuka näin sanoi ja kenelle? En muista,ja tiedänkö edes,mutta sopii motokseni.
Olen nim.pökerryksissä kaikesta tapahtuneesta ja yli äyräiden pursuavista päivistä.
Ihan mukavaa on ollut,suorastaan nautinnollista,mutta ihminen tarvitsee LUPPOAIKAA!

Siteeraan tässä Eeva Kilpeä,joka eräässä lehtihaastattelussa sanoi:

"Iltapäivän mieluisin askare on loikoilu. No,silloin tällöin kevyt torkahdus.
Loikoillessa syntyy paljon ajatuksia ja yhteenvetoja elämästä.
Nykyään laiminlyödään ajattelemista.
Aina tehdään jotain tai lähdetään liikkeelle.
Minulle loikoilu sopii."

Tunnistan hänessä hengenheimolaisen.Ainakin tässä kohtaa.

"Dolce far niente",suloinen joutilaisuus,kuten italialaiset sanovat.
Joutilaisuus ei välttämättä ole laiskuutta tai johdu siitä.Uskon sen johtuvan pikemminkin siitä,että ihminen ei ole kone.
Paitsi että jatkuva suorittaminen uuvuttaa,se myös riistää tilan joltain tosi tärkeältä.
Nim.itsensä kuulemiselta ja kuuntelemiselta.
Siihen tarvitaan myös hiljaisuutta,joka ei taida olla yhtään muodissa.
Katsokaa vaikka kadulla vastaan tulevia tai junassa istuvia kanssaihmisiä: jos he eivät puhu kännykkään,niin heillä on korvalappustereot.
No,ehkä enemmistö nykyää junassa istuessaan pitää edessään läppäriä.
Yhtä kaikki.
Suurimmalta osalta jää näkemättä ohi kiitävä  luonto ja sen kauneus(junahan se kiitää,mutta ymmärtänette,mitä tarkoitan) ja kokematta oman vapaan tajunnanvirran seuraaminen. Kannatan laitteettomia päiviä. Jään katsomaan,milloin onnistun pitämään ensimmäisen?(Junassa kyllä pystyn siihen.)

Jatkuvan kiirehtimisen kanssa pääsee kyllä elämänsä loppuun (ja ehkä nopeammin kuin oli tarkoituskaan),mutta
saattaa viime metreillä havahtua ihmettelemään,missä se  elämä oikein olikaan ja nytkö se on ohitse?
Vaikuttaako saarnaamiselta? Se ei ollut tarkoitus,vaikka omaan kyllä lahjakkuutta siihenkin suuntaan.
Ehkä puolustelen itselleni aikomustani viettää jälleen luppopäivä,vaikkei edellistä ole varmaan viikkoakaan.(Tai sitten on. En pidä niin tarkkaa
lukua päivistä.Jatkuvasti on kuitenkin perjantai.Taaskin jo huomenna.)

Summa summarum: " Joskus pysähtyminen on ainoa keino päästä eteenpäin."

Aion pysähtyä nyt ja joskus myöhemmin palata kertomaan niistä pursuavista päivistä,joissa riittää sulattelemista pidemmäksikin aikaa.
Luppopäiviä täysinäisten lomaan toivottelee

Normipirkko

Elämä on

Elämä  on ihmeellistä

Minulta on aikaa hävinnyt kellarikomeron lukon avain. Ja koska en toista kertaa jaksanut irroittaa ovea saranapuolelta saadakseni sen auki(saranat on nim.
kiinnitettävä uudelleen,jotta oven taas saisi kiinni!),niin aloin mainita asiasta miespuolisille henkilöille,joilla tiesin olevan asiaan tarvittavaa tietotaitoa ynnä
välineitä ongelman ratkaisemiseksi. Eräs heistä on aiemmin mainitsemani pohjoisesta saapunut nuorimies. Avuliaana henkilönä hän toi tullessaan rautasahan ja seuraavana aamuna kahvikuppini viereen aamiaispöytään ilmaantui sievästi auki sahattu lukko.
Olin kiitollinen.

Päivä kului ja tuli asiaa pyykkitupaan,joka sijaitsee kyseisen komeron läheisyydessä ja niinpä päätin kurkata pitkään lukittuna olleeseen valtakuntani
osaan. Ensimmäinen silmäys oikeaan osoitteeseen(niissä on numerot! Tämä on 19.)oli seisauttaa vereni. Ovi oli edelleen lukittu!!
Hitaasti käänsin päätäni ja aloin katsella ympärilleni.Pienen matkan päässä( numero 8) oli komero,joka oli lukoton.Vedin johtopäätöksen ja riensin
ovitaulusta katsomaan omistajan nimeä mielessäni joku itselleni tuntematon talon asukas,joka ei uskoisi selitystäni ilman virallista kolmannen
asteen kuulustelua. Ja "lukkoseppähän"oli jo poistunut maisemista!

Helpotuksen huokaus.Nimen perusteella tiesin osoitteessa asuvan iäkkään naisen,jota kerran olin auttanut,kun häneltä roskienvientireissulla oli  jäänyt avain sisälle asuntoon.Painelin soittamaan ovikelloa,jonka ääni olisi voinut herättää koko kerroksen väen.
Ei tapahtunut mitään,ja olin jo lähtemäisilläni,kun pieni,hauras ihminen avasi oven kysyvän näköisenä.
Esittelin itseni ja muistutin edellisestä tapaamisesta( hän oli silloin kutsunut minut myös luokseen kahville ),mutta sitä hän ei hetikään muistanut.
No,kerroin sattuneesta "työtapaturmasta" ja lupasin ensitilassa hankkia uuden lukon.
Siihen hän:" Ei ole mitään kiirettä.En ole pitkään aikaan pitänyt lukkoa lukittuna,kun en tahdo saada avainta siihen sisään."

( Kysymys: miten avoinna oleva lukko avataan rautasahalla ilman asian havaitsemista?
Olikohan yövieraalle tarjottu liian pieni määrä aamukahvia?)

Niin tai näin,muttaa tapaus poiki pitkän keskustelun 93-vuotiaan naapurin kanssa,joka pääsi purkamaan mieltään terveydentilastaan ja osoittautui
ihmiseksi,joka enimmäkeen viettää aikansa kauniissa kodissaan päivät pitkät ypöyksin.
Summa summarum: uskoni siihen,ettei uskovan ihmisen elämässä ole sattumia ja vahinkoja,vahvistui jälleen.

Ps.Aion käydä tervehtimässä jatkossakin naapuriani,joka ei piittaa lukituista kellarikomeroista.
       Omani  saanen auki,kun minulla nyt on rautasaha!

Täällä edelleen

On juhannuksen jälkeinen tiistaiaamu ja kello näyttää kuutta.
Olen herännyt klo 3.45  puhelimen ääneen (en omaani,se on aina öisin äänettömällä),hypännyt vuoteesta ja nähnyt tyttären sonnustautuneena kuin
naparetkelle. Selitys: on menossa avaamaan alaovea,kun hartaasti odotettu
henkilö on onnistunut pääsemään hengissä Pohjanlahden perukoilta Pirkanmaalle lähes koko yön autolla ajettuaan.

Kuluu tovi,kuluu kaksi,hissi kolahtaa,ketään ei kuulu,ei näy.
Keitän kahvit,aurinko nousee ja kultaa vastapäisen talon ikkunoita ja tekee pihakoivuista aivan ruskakoivujen näköisiä.
Siitä ihmeestä on otettava kuvia.
Siis siitä,että AURINKO PAISTAA.Kuinka moni on sitä ihmettä nähnyt aikoihin??

Aika kuluu. Oven avaus alhaalla venyy uskomattomiin mittoihin.Alan kehitellä murhateorioita tai ainakin uumoilla sairauskohtauksia.
En kuitenkaan pukeudu ja laskeudu viidennestä kerroksesta ensimmäiseen
katsomaan,koska epäilen muuta.
Ovat tietenkin menneet rantaan auringonnousua kuvaamaan ja ihailemaan.
Aika kuluu edelleen ja adrenaliinipitoisuus veressäni nousee.
Laitan viestejä vuoronperään kummankin kännykkään,kun en rohkene puhelulla häiritä ihmeellistä suviaamua auringon ihailuineen, ja ilmoitan kääntäväni seuraavaksi kylkeä .Sitä tosin helpottaisi,jos tietäisin,missä
mennään.Ei vastausta.

Kello 5.45 oveeni koputetaan ja tyttären bestiksen uninen olemus tiedustelee,missä tytär on?
Kerron,mitä tiedän eli havainnon karvahuppariin sonnustautuneesta lähtijästä eteisen oven suussa tasan kaksi tuntia sitten.
Bestis ratkaisee asian viisaammin kuin minä.Hän ottaa puhelun suoraan
kadonneelle ja viipyminen selittyy.
Auringonnousua ei ihaillakaan lähirannassa vaan viidenkymmenen kilometrin päässä maakunnan pääkaupungissa!

O tempora, o mores!

Kolme tuntia on kulunut.
Käännän kylkeä.
Hyvää yötä!
Puhelin on keksitty.

Täällä ollaan

Sujuu se juhannus yhtä hyvin sängyllä maaten kuin Savossa tai Saimaalla (terveiset vain Eijalle!) ja poikii blogiosoitteen, vaikket aina muista edes salasanaasi. Koko juttu meni siis näin:

Suunnitelmat heittivät häränpyllyä.Olin sopinut menoa jos minkämoista,kun
juhannusviikon alkaessa soitti tytär surkealla äänellä kertoen sairastuneensa kunnon flunssaan omalla lomareissullaan eteläisessä Suomessa ja olevansa liian kipeä jaksaakseen junalla yhtään minnekään.
Ehkä äidit ovat olemassa pelastaakseen lapsensa kiperistä tilanteista,mutta
eivät hekään ole kaikkivaltiaita.Otimme yhteistuumin pienen "puhelun" Yläkertaan rukouksen muodossa ,ja sieltähän vastattiin samantien päähäni pälähtäneellä ajatuksella. Se taas poiki sen,että aivan kuin lennosta napattu taksi,läksi suhteellisen lähellä tyttären olinpaikkaa asuva kurssitoverini kuljettamaan potilasta luokseni.

Tuntia ennen vuorokauden vaihtumista potilaskuljetus oli perillä ja kuljettaja
alkoi samantien vaihtaa ylleen uimapukua selityksenä se,että hän pihaan päästyään oli nähnyt kaistaleen vettä!
No,ihmisillä on erilaisia riippuvuuksia ja suotakoon ne heille. Hän ui kaupunkimme venesatamassa ja oli oloonsa tyytyväinen.
Uinnin ja yöteen jälkeen hän pääsi kamariinsa uinumaan ja me tyttären kanssa
päivittämään tilannetta.

Seuraavana päivänä jälleen heittivät suunnitelmat häränpyllynsä. Savonmatkan sijaan löysimmekin molemmat itsemme kurssitoverin kyydistä matkalla hänen kotimaisemiinsa.Se vuorokauden rengasmatka kotiinpaluineen olisi oman postauksensa arvoinen ja
korvaa moninverroin sisätiloissa vietetyn juhannuksen.
Tyttären bestis jakoi sisätilajuhannustamme aaton ja juhannusyön verran,vaikkei tautia potenutkaan.Pisteet siitä hänelle.

Vielä reissusta: taudin ja blogiosoitteen sain palkakseni ynnä lämpöisen keskikesän juhlan ikiomassa
vuoteessa köllötellen monien muiden hytistessä mökeillä ja rannoilla
toppatakeissaan.Mitään en kadu,eikä mikään harmita,sillä
"Unelmat toteutuvat,suunnitelmat eivät."(A-M Raittila)

Ps. Tytär potee edelleen,minä olen toipumaan päin.

 Hyvää juhannusta kaikille!